Lättähattu

Lättähattu on lempinimi moottori- ja liitevaunujen perheelle, jonka Valmet valmisti Valtionrautateiden sekä Posti- ja lennätinlaitoksen käyttöön vuodesta 1954 vuoteen 1963.

Historia

Tausta

Bm 3 -bensiinimoottorivaunu.

Suomen ensimmäinen moottorivaunu tuli käyttöön Raahen rautatielle vuonna 1925. Valtionrautateiden hankittua rautatien vuonna 1926, tuli siitä myös Valtionrautateiden ensimmäinen moottorivaunu ja vuonna 1928 ensimmäinen Valtionrautateiden hylkäämä moottorivaunu.

Valtionrautateiden ensimmäinen itse hankkima moottorivaunu, Ds 1 numero 1 valmistui vuonna 1927. Syksyyn 1939 menneessä Valtionrautateillä oli käytössään yhteensä 22 bensiini- ja dieselmoottorivaunua, jotka olivat kahdeksaa eri sarjaa.

Valtionrautatiet harkitsi vuonna 1942 moottorivaunujen hankkimista Ruotsista, mutta hanke kaatui valuuttapulaan.

Toisen maailmansodan jälkeen Valtionrautateiden tavoitteena oli siirtyä henkilöliikenteessä höyryvetureista moottorikalustoon kustannuksien vähentämiseksi. Ensimmäisenä Valtionrautatiet tilasi Valmetilta Dm 3 -moottorivaunuja kaukoliikennettä varten, ennen kuin huomio kääntyi paikallisliikenteen kalustoon.

Suunnittelu ja valmistus

Deutsche Bundesbahnin VT 95 -kiskobussi liitevaunun kanssa elokuussa 1978.

Museoitu YP-moottorivaunu vuonna 2019.

Valtionrautateiden tavoitteena oli uutta paikallisliikenteen kalustoa hankittaesa löytää ulkomailla jo käytössä oleva ja toimivaksi todettu moottorivaunutyyppi. Parhaiksi vaihtoehdoiksi osoittautuivat lopulta saksalaisen Waggonfabrik Uerdingenin valmsitamat VT 95 -moottorivaunut, sekä ruotsalaisen Hilding Carlsson Verkstad valmistamat YP-moottorivaunut. Saksalaisissa moottorivaunuissa houkutteli hinta, ruotsalaisissa ilmastoon sopivuus sekä se, että vaunut tultaisiin käytännössä valmistamaan lisenssillä Suomessa. Valtionrautatiet päätyi tilaamaan molempia. Sakasasta tilattiin kuusi VT95-moottorivaunua, joille annettiin suomalainen sarjamerkintä Dm 5. Ruotsalaisia moottorivaunuja taas tilattiin seitsemän ja ne saivat sarjamerkinnän Dm 6. Vaunut tilattiin syyskuussa 1952. Saksalaisten vaunujen osalta tilaus kuitenkin kariutui siihen, että niille ei valuuttapulan takia saatu tuontilupaa.

Dm 6 -sarjan valmistus tapahtui Suomen valtion omistaman Valmetin tehtaalla Tampereella. Piirrustukset moottorivaunujen valmistusta varten saatiin Hilding Carlssonilta, mutta ne eivät olleet varEnsinaisesti tarkkoja mittapiirrustuksia, joten Valmet teki yksityiskohtaiset piirrustukset itse.

Ensimmäisten valmistettujen Dm 6 -vaunujen osista merkittävä määrä tuli valmiina Ruotsista. Kesällä 1953 Suomeen saapuivat ensimmäisen vaunun seinälevyt, päätyneljännekse puolikkaiksi hitsattuna, telirungot sekä keskirungon osat. Loppuihin vaunuista suorat seinäsat valmistettiin Suomessa, joskin kattokaaret ja lukuisia muita osia tuotiin Ruotsista.

Ruotsalaiset vaunut, joihin Dm 6 -sarja perustui, käyttivät Scania-Vabis D812-moottoreita, jollaisia toivottiin myös Dm 6 -sarjaan. Tämä ei kuitenkaan onnistunut valuuttapulan takia, joten Valmet valmisti vaunuihin Linnavuoren tehtaalla Ruotsissa samanaikaisesti valmistettuihin moottorivaunuihin hankittuihin Scania-Vabis D815-moottoreihin perustuvat Valmet 815D-moottorit. Moottorin nimi oli johdettu seuraavasti:

8 = 8-sylinterinen 15 = noin 1,5 litran sylinterin iskutilavuus D = dieselmoottori

Suomalaisten vaunujen muista eroista ruotsalaisiin esikuviin nähden mainittakoot pienemmmät pyöräkerrat, pienet erot korin mitoituksissa sekä pyöreämpi keulan muoto. Vaunujen väritykseksi valittiin sinivalkoinen väritys, jota pidettiin isänmaallisena.

Ensimmäinen Dm 6 -moottorivaunu, sekä ensimmäinen EFia -liitevaunu luovutettiin Valmetilta Valtionrautateille 19.1.1954.

Dm 6 -sarjan pienet pyörät havaittiin nopeasti epäkäytännöllisiksi ja suistumisriskiksi ja pyöräkokoa päätettiin suurentaa. Suurempipyöräiset moottorivaunut saivat tunnuksen Dm 7. Vaunut olivat hieman korkeampia, kuin Dm 6 -sarjan vaunut, mikä tarkoitti etteivät sarjojen liitevaunut olleet käytettävissä ristiin kytkinten ollessa eri korkeudellla. Tämän takia Dm 6 -sarjan moottorivaunut ja niiden liitevaunut korotettiin Dm 7 -sarjan korkeudelle vuosina 1957-1959.

Lättähattuja tilattiin yhteensä 12 tilauserässä, joista viimeinen lokakuussa 1962 käsitti pelkästään postiliitevaunuja. Viimeinen uutena valmistettu lättähattu -moottorivaunu oli Dm 7 numero 4216, joka valmistui 15.1.1963. Viimeiset liitevaunut valmistuivat 27.8.1963

Lempininmi

Lättähattujen virallinen lempinimi oli Sinikko, mutta kansan suussa vaunujen nimeksi tuli hyvin nopeasti Lättähattu niiden mataluuden vuoksi. Tämän lisäksi vaunuja on kutsuttu myös lyhyemmin nimellä Lättä.

Liikenne

Dm 7 4147 vetää paikallisjunaa Malmilla vuonna 1962.

Lättähattuliikenne alkoi Oulun varikolta käsin epävirallisesti 17.5.1954 ja virallisesti 1.6.1954. Ensimmäinen Lättähatuilla ajettu reitti oli Oulu-Kajaani. Lättähatuilla sekä korvattiin höyryvetureiden vetämiä matkustajajunia, että luotiin täysin uusia junavuoroja. Lättähattujen toimitusten myöhästyminen tosin aiheutti aluksi huomattavan määrän junien perumisia.

Suurempipyöräisten Dm 7 -lättähattujen alkaessa saapua Ouluun huhtikuussa 1956 ryhdyttiin pienempipyöräisiä Dm 6 -lättähattuja siirtämään Riihimäelle, sillä Etelä-Suomessa pienipyöräisyydestä ei ollut yhtä suurta haittaa, kuin pohjoisessa, jossa sääolosuhteet olivat talvella vaikeammat. Kesäkuussa 1957 koko Dm 6 -sarja oli siirretty Riihimäelle, lukuunottamatta numerroa 4010, joka hylättiin onnettomuuden seurauksena lokakuussa 1955 ja siirrettiin Turun konepajalle, jossa se toimi varastona vuoteen 1970 asti.

Lättähattu liikenne levisi hyvin nopeasti ja Oulun jälken varikot saivat ensimmäiset lättähattunsa seuraavasti:

• Joensuu, toukokuu 1955
• Riihimäki, huhtikuu 1956
• Seinäjoki, helmikuu 1957
• Pieksämäki, lokakuu 1957
• Turku, lokakuu 1958

Postikuljetukset lättähatuilla alkoivat kesäkuussa 1956, joskin joitain postikuljetuskokeiluja oli tehty jo ennen sitä.

Vuoden 1960 alussa Lättähattuliikennettä oli koko Suomen henkilöliikenteelle avoimella rataverkolla seuraavin poikkeuksin:

• Karjaa-Turku (Liikenne alkoi 1961)
• Kemijärvi-Kelloselkä (Liikenne alkoi 1961)
• Kouvola-Mikkeli (Liikenne alkoi 1962)
• Orivesi-Jämsänkoski (Liikenne alkoi 1960)
• Tampere-Haapamäki (Liikenne alkoi 1960)

Lättähattuliikenne koostui pääosin paikallisjunista, mutta vaunuja käytettiin jossain määrin myös nopeammissa junayhteyksissä. Esimerkkinä Helsingistä Hankoon kesällä 1963 liikennöinyt laivajuna.

Dm 7:n ohjaamo.

Lättähattuliikenne saavutti huippunsa vuonna 1964, minkä jälkeen se alkoi supistua. Ensimmäinen rataosa, jolta Lättähatut jäivät pois käytöstä, oli Perälä-Kaskinen -osuus, jolta henkilöliikenne loppui kokonaan 26.9.1964.

Tavarajunien ajaminen lättähatuilla aloitettiin vuonna 1969 ja vuosina 1970-1971 kolme Dm 7 -matkustajamoottorivaunua muutettiin DmG 7 -tavaramoottorivaunuiksi. Tavalättien kausi jäi kuitenkin lyhyeksi ja viimeinen lättähatuilla ajettu tavarajuna ajettiin vuonna 1978. Myös postin kuljetus lättähatuilla loppui samana vuonna.

Vuodesta 1969 eteenpäin rataverkon sähköistyksen myötä Sm 1 -sarjan sähkömoottorijunat alkoivat korjata lättähattuja paikallisjunaliikenteestä. Toisaalta rataverkon sähköistys tarjosi myös töitä paikallisliikenteen supistumisen myötä käyttöä vaille jääneille lättähatuille, joita ryhdyttiin vuonna 1969 muuttamaan Ttv -sarjan tarkastusvaunuiksi sähköratojen huoltoa varten.

Loviisan radan henkilöliikenne päättyi vuonna 1970, vain kymmenen vuotta sen jälkeen, kun liikenne oli vuonna 1960 siirtynyt yksityiseltä Loviisan-Wesijärvin Rautatieltä Valtionrautateiden hoidettavaksi.

Vuonna 1971 lakkautuksille tuli pysähdys Liikenneministeriön päätettyä pysäyttää Valtionrautateiden harjoittamat lakkautukset. Asiaa selvitettiin 1970-luvulla Liiikenneministeriön toimikunnissa ja vuonna 1973 Valtionrautatiet sai määrärahan kannattamattoman henkilöliikenteen liikennöimiseen. Valtionrautatiet selvitti myös itse paikallisjunaliikenteen laajuutta ja kannattavuutta omassa työryhmässään vuonna 1979. Rataosien lakkautukset jatkuivat lopulta vuonna 1981.

Näinä vuosina lättähattuliikenne oli kuitenkin vähentynyt rautateiden sähköistyksen edistyessä ja veturivetoisten pikajunien korvatessa lättähattuliikenteen joiltain rataosilta. Lisäksi Simola-Lappeenranta -radalta oli henkilöliikenne loppunut vuonna 1977 ja samassa yhteydessä Vainikkalan radalta loppui Suomen sisäinen liikenne ja radalle jäi ainoastaan Neuvostoliittoon suuntavia kansainvälisiä pikajunia.

Normaaliliikenteen loppuminen

Lättähattuja keltaisen huomiovärityksen kanssa Jyväskylässä vuonna 1987.

1980-luvulla lättähatuille ei enää tehty konepajakorjauksia ja vaunuja korjattiin vanhoilla varaosilla. Liikenne oli melko hiljaista ja koostui useilla rataosilla ainoastaan yhdestä tai kahdesta junasta suuntaansa päivässä. Poikkeuksia oli, kuten Tampereen paikallisliikenne, joka oli edelleen 1980-luvun alussa kohtalaisen vilkasta.

Vuoteen 1984 mennessä kaikki yhä käytössä olleet vetovaunut saivat keltaisen huomiovärityksen keulaansa.

Toukokuussa 1988 reitit joilla liikennöitiin säännöllisesti Lättähattuja, olivat

• Haapamäki-Jyväskylä
• Joensuu-Kontiomäki
• Jyväskylä-Pieksämäki
• Kokemäki-Rauma
• Oulu-Haaparanta
• Pieksämäki-Joensuu
• Pieksämäki-Kuopio
• Pieksämäki-Parikkala
• Rovaniemi-Kemijärvi
• Tampere-Haapamäki
• Tampere-Pori

Lättähattuliikenne päättyi virallisesti 28.5.1988, joskin joitain junavuoroja ajettiin kalustonkierrollisista syistä lättähatuilla 30.5. asti.

Kaupallinen käyttö liikenteen loputtua

Liikenteen loppumisen jälkeen useita Lättähattuja jäi Valtionrautateille muuhun käyttöön. Kesän 1988 ajana Lättähatuilla ajettiin kohtalaisen vilkasta tilausajoliikennettä, joka oli parhaimmillaan lähes päivittäistä ja muodosti siten käytännöllisiä junayhteyksiä. Erityisesti tilausjunia ajettiin Joensuusta käsin, kohteina mm. Jakokosken kanavamuseo ja Outokummun Vuorenpeikonmaa.

Lisäksi kesällä 1988 Lättähatuilla ajettiin ainakin yksi paikallisjuna Pieksämäen ja Kouvolan välillä korvaavana kalustona sähkömoottorijunan rikkouduttua.

Miltei kaikki Lättähatut hylättiin virallisesti syyskuun 1988 lopussa, joskin osaa virallisesti hylätyistä vaunuista käytettiin tämän jälkeenkin koulutusajoissa ja tilausjunissa.

VR jätti kaksi vetovaunua ja yhden liitevaunun tilausjunakäyttöön muiden vaunujen hylkäämisen yhteydessä. Viimeiset tilausajoissa käytetyt lättähatut hylättiin 20.9.1996.

1970-1980-luvuilla Ttv -sähköradanhuoltovaunuiksi muutetut vaunut säilyivät käytössä 2000-luvulle asti.

2000-luvulla Dm 7 vaunusta numero 4205 oli tarkoitus tehdä liikkuva baari Viroon. Hanke kuitenkin kaatui.

Museoliikenne

Helsingin ja Porvoon välillä on liikennöity kesäisin museojunia lättähatuilla 1990-luvun alusta asti. Lättähatun sisätilaa heinäkuussa 2023.

Lättähatuista tuli nopeasti suosittu kalusto museoliikenteessä ja niitä näkee tänäkin päivänä eri puolilla rataverkkoa Ensimmäinen Lättähattu museoitiin vuonna 1983 Suomen Rautatiemuseolle, joka on ajoittain liikennöinyt museojunia Lättähatuilla. Museojunia ovat ajaneet myös Haapamäen Museoveturiyhdistys, Keitele-Museo, Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat, Porvoon Museorautatiet ja Toijalan Veturimuseo.

Mallit

Lättähattuja valmistettiin kaikkiaan 414 vaunua, joista 212 oli moottorivaunuja ja 202 liitevaunuja.

Vetovaunujen tekniset tiedot

Moottorivaunuissa on Valmetin valmistmat suunnanvaihto- ja akselinkäyttölaitteet. Vedenlämmityslaite on Webasto 80W ja ilmanlämmityslaite Webasto 65a. Kompressori oli V70/155. Moottorivaunuissa on suoratoiminen sähköisesti ohjattu paineilmajarru. Vaunujen sähköjärjestelmä oli 24V tasavirta, generaattori Seintilla DUT471L ja paristo joko 219 tai 146 Ah/5h lyijyparisto. Koneiston ohjausjärjestelmä on sähköinen ja voimansiirtojärjestelmä mekaaninen.

Vaunujen vetokytkin on Scharfenberg -tyyppinen puoliautomaattinen kytkin. Ennen varsinaista kytkentää varsinaisen vetokytkimen suojauskansi on käännettävä sivuun ja sähköisen osan suojauskansi oli käännettävä yläasentoon, mikäli vaunussa on vaunujenväliset sähköjohdot kytkevä kytkin.

Vaunujen moottori on Valmet 815D. Moottorin tiedot:

Sylinteriluku: 8

Sylinterijärjestys: Rivi

Sylinterin halkaisija: 120 mm

Iskunpituus: 130 mm

Iskutilavuus: 11.75 litraa

Puristussuhde: 17:1

Sytytysjärjeestys: 1-3-2-5-8-6-7-4

Toimintatapa: Nelitahtinen

Palotilan tyyppi: Suoraruiskutus

Ruiskutusennakko: 35⁰⁻² joutsenkaulamenetelmällä

Suuttimen avautumispaine: 175 kp/em²

Polttoaineen ominaiskulutus: 178 g/hvh

Kierrosluku: 2000 r/min

Tyhjäkäyntikierrosluku: 650 r/min

Suurin kierrosluku: 2280 r/min

Pyörimissuunta: Vastapäivään voiman ulosottopäästä katsoen

Ruiskutuspumppu: C.A.V. BPE8B8OU320S63212E

Käynnistysmoottori: Bosch BPD6/24

Moottorin paino: n. 1000 kg

Moottorin takapäässä on nestekytkin, joka pehmentää liikkeellelähtöä ja vähentää nykäystä vaihdetta vaihdettaessa.

Dm 6

Dm 6 numero 2800 (myöhemmin 4000) Helsingisä vuonna 1954.
Dm 6
Perustiedot
Tyyppi	dieselmoottorivaunu
Liikennöitsijä	Valtionrautatiet
Valmistaja	Valmet
Lukumäärä	15
Valmistusvuodet	1954-1955
Hylätty	15
Romutettu	15
Numerointi	4000-4014
Tekniset tiedot
Huippunopeus	95 km/h
Paino	19.4 t
Pituus	16600 mm
Raideleveys	1524 mm
Pyörästö	(1A) (A1)
Suurin akselipaino	6.2 t
Pyörän halkaisija	613 mm
Vaihteisto	Wilson R11A
Moottori	Valmet 815D
Moottorin teho	128 kW

[Lähde]

Dm 6 oli Lättähattu-perheen ensimmäinen moottorivaunusarja. Vaunuja valmistettiin 15 vuosina 1954-1955 ja ne toimitettiin aluksi Oulun varikolle. Merkittävin ero Dm 6:n ja päivitetyn version Dm 7:n välillä oli pyörien koko. Koko Dm 6 -sarja siirrettiin Riihimäelle vuosina 1956-1957 suurempipyöräisten Dm 7-vaunujen sopiessa paremmin rataverokn pohjoisosien liikenteeseen. Ainoa moottorivaunu jota ei siirretty Riihimäelle oli 4010, joka hylättiin jo 1955 onnettomuuden seurauksena ja päätyi varastoksi Turun konepajalle. Vaunu romutettiin vuonna 1970.

Vuonna 1958 vaunut 4000-4006 lainattiin Riihimäen varikolta Turun varikolle Turun seudun paikallisliikennettä varten. Virallisesti vaunut sijoitettiin Turkuun vuonna 1959. Loput sarjasta seurasi perässä vuonna 1961.

Vuonna 1959 Dm 6 -sarjan moottorivaunut korotettiin samankorkuisiksi kuin Dm 7 -sarjan moottorivaunut.

Vaunu 4001 hylätttiin vuonna 1965 ja loput sarjasta vuonna 1972, lukuunottamata vaunua numero 4007, joka selvisi vuoteen 1974 ja, kuten vaunut 4002 ja 4003, romutettiin vuonna 1975, minkä jälkeen koko sarja oli romutettu.

Dm 7

Dm 7 4200 museojunan hännillä Äänekoskella vuonna 2011.
Dm 7
Perustiedot
Tyyppi	dieselmoottorivaunu
Liikennöitsijä	Valtionrautatiet
Valmistaja	Valmet
Lukumäärä	197
Valmistusvuodet	1955-1963
Hylätty	158
Romutettu	85
Museoitu	21
Numerointi	4020-4216
Tekniset tiedot
Huippunopeus	4020-4174: 95 km/h, 4175-4216 115 km/h
Paino	19.4 t
Pituus	16600 mm
Raideleveys	1524 mm
Pyörästö	(1A) (A1)
Suurin akselipaino	6.2 t
Pyörän halkaisija	790 mm
Vaihteisto	4020-4174: Wilson R11A 4175-4216: Wilson R11B
Moottori	Valmet 815D
Moottorin teho	128 kW

[Lähde]

Ensimmäinen Dm 7 valmistui 15.5.1955 ja viimeinen 15.1.1963. Vaunuja käytettiin pääosin paikallisjunissa, mutta myös kaukoliikenteessä, sekä vuosina 1969-1978 myös tavarajunissa. Säännöllinen henkilöjunaliikenne Dm 7 -moottorivaunuilla lopetettiin 24.5.1988, minkä jälkeen ne olivat tilausliikenteessä 20.9.1996 asti.

Dm 7 -vaunujen selkein ero vanhempiin Dm 6 -vaunuihin oli pyörien suurempi koko ja ennen Dm 6 -sarjan korottamista myös korkeus.

Käytöstä poiston jälkeen Dm 7 -sarjalaiset ovat päätyneet monenlaisiin paikkoihin, aina museoliikenteestä pihavarastoihin, kokoustiloihin ja veneiksi muutettuna sisävesillä liikkumiseen asti.

DmG 7

DmG 7
Perustiedot
Tyyppi	dieselmoottorivaunu
Liikennöitsijä	Valtionrautatiet
Valmistaja	Valmet (alunperin), Valtionrautatiet (muutostyöt)
Lukumäärä	3
Valmistusvuodet	1959 (alunperin), 1970-1971 (muutostyöt)
Hylätty	3
Romutettu	2
Numerointi	4145-4147
Tekniset tiedot
Huippunopeus	95 km/h
Pituus	16 600 mm
Raideleveys	1524 mm
Pyörästö	(1A) (A1)
Pyörän halkaisija	790 mm
Moottori	Valmet 815D
Moottorin teho	128 kW

[Lähde]

Vuosina 1970-1971 kolme Dm 7 -matkustajamoottorivaunua muutettiin DmG 7 tavaramoottorivaunuiksi kiitotavarajunaliikennettä varten. Muutetut vaunut olivat numerot 4145-4147, kaikki valmistuneet vuonna 1959 ja muutostyöt tapahtuivat Turun konepajalla. Tavaralätillä liikennöidyt reitit olivat Helsinki-Riihimäki, sekä Imatra-Pori. Imatran ja Porin välinen kiitotavarajuna teki välipysähdykset Lappeenrannassa, Kouvolassa, Lahdessa, Riihimäellä, Hämeenlinnassa, Toijalassa sekä Tampereella.

Vuonna 1978 kiitotavarajunien ajaminen lättähatuilla lopetettiin ja DmG 7 -vaunut siirtyivät muihin tehtäviin. Niitä käytettiin mm. matkatavaravaunuina henkilöjunissa. Koko sarja hylättiin 6.10.1981 ja vaunuista kaksi romutettiin vuonna 1982.

Ttv

Ttv 15 Pasilan alaratapihalla Helsingissä heinäkuussa 2017.
Perustiedot
Tyyppi	Sähköradan huoltovaunu
Liikennöitsijä	Valtionrautatiet, VR-Track
Valmistaja	Valmet (alunperin), Valtionrautatiet (muutostyöt)
Lukumäärä	15
Valmistusvuodet	1955, 1957-1961, 1970-1972, 1974, 1976-1982, 1984 (muutostyöt)
Museoitu	3
Numerointi	3-18
Tekniset tiedot
Raideleveys	1524 mm

[Lähde]

Rantaradan itäosan sähköistystöiden yhteydessä kävi ilmeiseksi, että tarvittiin omin voimin liikkuvaa työkonetta, jonka katolla olisi työtaso, jota pystyisi liikuttamaan pysty- ja sivusuunnassa. Koska Dm 7 -vaunuja oli tässä kohtaa jäänyt jo useita tarpeettomiksi, ryhdyttiin niitä muuttamaan Ttv -työvaunuiksi.

Sarjaan muutettiin vaunut 4022, 4025, 4026, 4033, 4041, 4044, 4047, 4077, 4086, 4092, 4093, 4105, 4138, 4150, 4164 ja 4194 ja muutostyöt ottivat paikkansa vuosina 1970-1985.

Ttv -vaunut saivat muutostöiden yhteydessä punakeltaisen värityksen, lukuunottamatta ensimmäistä joka sai aluksi pitää sinivalkoisen värityksensä ja maalattiin Ttv-sarjan punaiseen väritykseen vasta myöhemmin.

Ttv-vaunuun numero 6 asennettiin modernisoinnin yhteydessä ohjauslaitteet myös ylälavalle, jotta vaunua pystyi liikuttamaan rajoitetulla nopeudella työmaalla ilman ohjaamossa olevaa kuljettajaa.

Ttv -vaunut korvattiin uudemmilla Tte-huotovaunuilla, jotka hankittiin vuonna 1997 ja joista ensimmäinen toimitettiin vuonna 1999. 2000-luvun alussa useita Ttv-vaunuja oli viellä ainakin nimellisesti käytössä, mutta 2010-luvulle tultaessa määrä oli vähentynyt yhteen. Viimeinen käytössä ollut Ttv-vaunu oli numero 6, joka jäi ainoaksi modernisoiduksi vaunuksi.

Ttv-vaunujen museointi ja käyttö museokaluston varaosina:

• 6, PoRhalle vuonna 2012.
• 9, varaosiksi PoRhalle 2006.
• 12 PoRhalle vuonna 2006.
• 15, alunperin Suomen Rautatiemuseolle, vuonna 2010 Porvoon Museorautatielle.
• 17. varaosiksi PoRhalle, romutettu 2010.

Eiab

Eiab
Perustiedot
Tyyppi	Matkustajaliitevaunu
Liikennöitsijä	Valtionrautatiet
Valmistaja	Valmet
Lukumäärä	14
Valmistusvuodet	1954, 1962-1953
Hylätty	14
Romutettu	12
Numerointi	12000-12013
Tekniset tiedot
Raideleveys	1524 mm

[Lähde]

Eiab oli Dm 7 -sarjan liitevaunu. Yleisemmistä EFiab -vaunuista poiketen Eiab -vaunut olivat kokonaan matkustajille, eikä niissä ollut matkatavaraosastoa. Ensimmäiset neljä vaunua valmistettiin alunperin tunnuksella Eia matalampien Dm 6 -moottorivaunujen liitevaunuiksi ja niiden alkuperäiset numerot olivat 22651-22654. Vaunut korotettiin Dm 7 -sarjan korkeudelle vuosina 1957-1959.

Vuosina 1962-1963 Eiab -vaunuja rakennettiin 10 lisää.

Kaikki vaunut lukuunottamatta vaunuja 12003 ja 12004 hylättiin 17.11.1976. Viimeiset kaksi vaunua hylättiin nekin 11.9.1979. Suurin osa vaunuista romutettiin vuonna 1978 ja kaksi viimeisenä käytössä ollutta vaunua myytiin. Toinen niistä päätyi varastoksi.

EFia

EFia
Perustiedot
Tyyppi	Matkustaja- ja tavaraliitevaunu
Liikennöitsijä	Valtionrautatiet
Valmistaja	Valmet
Lukumäärä	11
Valmistusvuodet	1954
Hylätty	11
Romutettu	8
Numerointi	11500-11510
Tekniset tiedot
Raideleveys	1524 mm

[Lähde]

EFia Dm 6 -moottorivaunun liitevaunu. Vaunussa oli matkustaja- ja matkatavaraosasto. Vaunujen alkuperäiset numerot olivat 22451-22461. Vaunu 15000 muutettiin Lv-Lko -vaunuksi tammikuussa 1971 ja loput vaunuista hylättiin 29.2.1972.

EFiab

EFiab -liitevaunu Jyväskylässä kesällä 1996.
EFiab
Perustiedot
Tyyppi	Matkustaja- ja tavaraliitevaunu
Liikennöitsijä	Valtionrautatiet
Valmistaja	Valmet
Lukumäärä	136
Valmistusvuodet	1955-1962
Romutettu	76
Museoitu	7
Numerointi	11520-11655
Tekniset tiedot
Raideleveys	1524 mm

[Lähde]

EFiab oli lukumäärältään suurin Dm 7 -sarjan liitevaunu. Vaunuissa oli sekä matkustaja-, että tavaraosasto. Vaunua käytettiin pääosin matkustajien ja matkatavaran kuljetuksiin, mutta vaunuissa on kuljetettu myös postia ja kiitotavaraa. Viimeinen käytössä ollut EFiab, vaunu numero 11639 hylättiin 20.9.1996.

FPoab

FPoab
Perustiedot
Tyyppi	Postiliitevaunu
Liikennöitsijä	Valtionrautatiet
Valmistaja	Valmet
Lukumäärä	13
Valmistusvuodet	1955-1956, 1958-1959, 1961, 1963
Hylätty	13
Romutettu	11
Numerointi	10201-10213
Lempinimi	Peltionnela
Tekniset tiedot
Raideleveys	1524 mm

[Lähde]

FPoab oli Dm 7 -moottorivaunujen liitevaunuksi tehty Valtionrautateiden omistama postivaunusarja. Vaunuja valmistettiin 13, ja niiden kanssa samanaikaisesti valmistettiin Posti- ja lenntäinlaitoksen omistukseen vastaavan kokoinen vaunusarja. Ensimmäiset vaunut tilattiin 17.6.1955.

Vaunut 100201-10203 olivat alkuperäisiltä numeroiltaan 12054-12056. Vaunut 10205 numeroksi muuttui 17.8.1973 10105 samalla, kun aiemmin sen numeroinen PFoab sai numerokseen 10205.

Ensimmäiset sähkövaloilla varustetut puukoriset postivaunut valmistuivat vuonna 1957, joten FPoab- ja PFoab -vaunusarjat olivat Suomen ensimmäiset postivaunut, joissa oli sähkövalaistus.

Postin kuljetus Lättähatuilla päättyi 27.5.1978. Vaunut kuitenkin hylättiin vasta 1979, poikkeuksena vaunun numero 10204, joka oli vuonna 1975 muutettu sarjaan Geoab.

PFoab

PFoab
Perustiedot
Tyyppi	Postiliitevaunu
Liikennöitsijä	Valtionrautatiet (liikennöijä), Posti (omistaja)
Valmistaja	Valmet
Lukumäärä	13
Valmistusvuodet	1955, 1958-1960, 1963
Hylätty	13
Romutettu	13
Numerointi	10101-10113
Lempinimi	Peltionnela
Tekniset tiedot
Raideleveys	1524 mm

[Lähde]

PFoab oli Posti- ja lennätilaitoksen omistama vaunusarja. 13 vaunun sarja valmistettiin samanaikaisesti vastaavankokoisen Valtionrautateiden omistukseen tulleen FPoab -sarjan kanssa. Ensimmäiset kolme vaunua kumpaakin sarjaa tilattiin 17.6.1955.

Vaunut 100101-10103 olivat alkuperäisiltä numeroiltaan 12051-12053. Vaunut 10105 numeroksi muuttui 17.8.1973 10205 samalla, kun aiemmin sen numeroinen FPoab sai numerokseen 10105.

Ensimmäiset sähkövaloilla varustetut puukoriset postivaunut valmistuivat vuonna 1957, joten PFoab- ja FPoab -vaunusarjat olivat Suomen ensimmäiset postivaunut, joissa oli sähkövalaistus.

Postin kuljetus Lättähatuilla päättyi 27.5.1978. Koko sarja sai romutusluvan 12.6.1978 ja romutettiin vuonna 1979.

Geoab

Geoab
Perustiedot
Tyyppi	Tavaraliitevaunu
Liikennöitsijä	Valtionrautatiet
Valmistaja	Valmet
Lukumäärä	16
Valmistusvuodet	1957-1962, 1975 (yhden vaunun muutostyö)
Hylätty	16
Numerointi	12201-12216
Tekniset tiedot
Raideleveys	1524 mm

[Lähde]

Geoab oli kappaletavaran kuljetukseen suunniteltu Dm 7 -sarjan liitevaunu. Vaunuja käytettiin niiden ensimmäisinä vuosina pääosin matkatavaran, mutta myös postin ja kiitotavaran kuljetukseen. Vuonna 1969 Lättähatuilla alettiin ajaa kiitotavarajunia, joissa ei kuljetettu lainkaan matkustajia. Junat koostuivat aluksi Dm 7 -vetovaunuista ja Geoab -liitevaunuiksi, mutta vuonna 1971 vetovaunuiksi otettiin käyttöön tavaraliikennettä varten muutettuja DmG 7 -vaunuja.

Vaunu 12215 muutettiin Noab -sarjan vankivaunuksi vuonna 1965.

Vuonna 1975 alunperin FPoab -postivaunusarjaan vuonna 1958 valmistunut vaunu numero 10204 muutettiin Geoab -tavaravaunuksi numero 12216. Vaunu ei ehtinyt olla käytössä Geoab -vaununa edes neljää vuotta, vaan hylättiin jo 1979.

Kiitotavarajunien ajaminen lättähatuilla lopetettiin kesällä 1978 ja valtaosa sarjasta hylättiin seuraavana vuonna. Vuonna 1980 hylättiin yksi vaunu ja jäljelle jääneet kolme vaunua sinnittelivät lokakuuhun 1982.

Noab

Noab
Perustiedot
Tyyppi	Vankiliitevaunu
Liikennöitsijä	Valtionrautatiet
Valmistaja	Valmet (alunperin), Valtionrautatiet (muutostyöt)
Lukumäärä	1
Valmistusvuodet	1962 (alunperin), 1965 (muutostyöt)
Hylätty	1
Romutettu	1
Numerointi	12251
Tekniset tiedot
Raideleveys	1524 mm

[Lähde]

Noab oli vuonna 1962 valmistuneesta Geoab -matkatavaravaunusta muutostyönä vuonna 1965 tehty vankivaunu. Vaunu oli yksittäiskappale.

Oulun ja Kontiomäen välisen henkilöliikenteen muututtua kokonaan lättähattuliikenteeksi, oli Sukevan ja Pelson vankiloiden, sekä Kuopion ja Oulun vankiloiden välisten vankikuljetusten tapahduttava lättähatuilla. Aluksi vankivaunuina käytettiin Dm 7 -sarjan vetovaunuja, mutta vuonna 1965 yksi matkatavaraliitevaunu, Geoab numero 12215 muutettiin Suomen historian ainoaksi vankiliitevaunuksi. Koska junan vankivaunun lävitse ei voinut kävellä, oli vankivaunu sijoitettava kaikissa junissa viimeiseksi vaunuksi.

Veturivetoisen pikajunaliikenteen alettua Kuopion ja Kontiomäen välillä käytettiin Noab -vaunua välillä Kontiomäki-Oulu, kunnes pikajunaliikennettä laajennettiin Kontiomäeltä Ouluun vuonna 1975, jolloin vaunu jäi tarpeettomaksi. Virallisesti vaunu hylättiin 29.3.1979.

LV-Lko

Lv-LKo
Perustiedot
Tyyppi	sähköradanhuoltovaunu
Liikennöitsijä	Valtionrautatiet
Valmistaja	Valmet alunperin, Valtionrautatiet (muutostyöt)
Lukumäärä	1
Valmistusvuodet	1954 (alunperin), 1971 (muutostyöt)
Hylätty	1
Museoitu	1
Numerointi	1
Tekniset tiedot
Raideleveys	1524 mm

[Lähde]

Lv-Lko 1 oli EFia vaunusta numero 11500 muutettu sähköradanhuoltovaunu, jota käytettiin Ttv 3:n liitevaununa. Vaunu piti aluksi sinisen värityksensä, mutta maalattiin myöhemmin Ttv-sarjan punaruskeaan väritykseen.

Lähteet

• Lättähattu - Kiskoauton tarina, Kimmo Pyrhönen
• Dieselveturit ja moottorivaunut II, Valtionrautatiet
• Rautatie on mahdollisuus - Pamfletti Suomen rautateistä ja liikennepolitiikasta, Raideryhmä