Sv11
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| Sv11 ent. Valmet Move7 | |
|---|---|
| Perustiedot | |
| Liikennöitsijä | |
| Valmistaja |
valmet |
| Valmistusvuodet |
1953 |
| Peruskorjattu |
1 |
| Liikenteessä |
0 |
| Hylätty |
1 |
| Museoitu |
0 |
| Numerointi |
1703 (1725,701) |
| Lempinimi |
Huru |
| Tekniset tiedot | |
| Huippunopeus |
40 kmh km/h |
| Paino |
24/26 t t |
| Pituus |
18 560 mm |
| Raideleveys |
1524 mm |
| Pyörästö |
b |
| Moottori |
AEC 6-syl |
| Moottorin teho |
150hv (110Kw) kW |
| Vetovoima |
40/50 kN kN |
Sv11 oli Valtionrautateiden dieselhydraulinen koeveturi, jota valmistettiin vain yksi kappale vuonna 1953. Veturin tarkoituksena oli kokeilla kevyempää ja yksinkertaisempaa dieseltekniikkaa ratapihojen vaihtotöihin aikana, jolloin VR etsi korvaajia höyryvetureille ja vanhemmille dieselkokeiluille. Veturissa käytettiin ulkomaisia komponentteja, kuten moottoria ja hydrauliikkaa, mutta kokonaisuus koottiin Suomessa. Sv11:n koekäyttö paljasti kuitenkin useita puutteita. Teho ja suorituskyky olivat rajallisia, ja tekniset viat rajoittivat veturin luotettavuutta. Käyttö jäi siten vähäiseksi ja lyhytaikaiseksi, eikä malli johtanut sarjatuotantoon tai omaksi veturityypikseen VR:llä. Sv11 poistettiin käytöstä suhteellisen varhain ja myöhemmin romutettiin hyvinkään konepajan alueilla. Vaikka veturi ei menestynyt, se antoi VR:lle kokemuksia, jotka vaikuttivat seuraavien dieselvaihtovetureiden suunnitteluun ja hankintoihin.
valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sv11:n suunnittelu oli osa VR:n 1950-luvun dieselöintikokeiluja, joissa haettiin kevyttä ja yksinkertaista ratapihaveturia korvaamaan pienitehoisia höyryvetureita. Suunnittelu tehtiin käytännössä yhteistyönä VR:n konepajaorganisaation ja Valmetin kanssa, ja kokonaisuus koottiin Valmetin tehtaalla käyttäen sekä kotimaisia että ulkomaisia komponentteja.
Suunnittelun lähtökohta oli pitää veturi mahdollisimman kevyt, taloudellinen ja rakenteeltaan yksinkertainen. Siksi siihen valittiin kuusisylinterinen, melko pienitehoinen AEC-dieselmoottori ja Voith-tyyppinen hydrodynaaminen voimansiirto, joka oli keveydessään ja huollon helppoudessa tuohon aikaan kiinnostava kokeiltava. Akselijärjestykseksi valittiin kaksiakselinen B-konfiguraatio, koska veturin oli tarkoitus työskennellä ahtailla ratapihoilla ja vaihdekujilla, joissa tarvittiin hyvää ketteryyttä eikä suurta akselipainoa.
Runkorakenne ja konehuone suunniteltiin nimenomaan koeveturille ominaisesti yksinkertaisiksi, jotta osia ja ratkaisuja voitiin tarvittaessa vaihtaa testikäytön aikana. Ohjaamo sijoitettiin keskiosaan, mikä paransi näkyvyyttä vaihtotöissä mutta teki veturista hieman epätavallisen ulkonäöltään verrattuna myöhempiin Dv-sarjan vetureihin. Laitteistojen sijoittelu oli kompromissi: tavoitteena oli mahdollisimman huollettava kokonaisuus, mutta samalla oli pakko sovittaa ulkomaisten komponenttien mitat Valmetin runkoratkaisuun.
Suunnittelun heikkous oli se, että moottorin teho ja hydrauliikan kestävyys jäivät rajallisiksi. Tämä tuli esiin jo aikaisissa testeissä. Lisäksi rakenteen keveys johti vetovoiman ja pidon puutteisiin verrattuna siihen, mitä VR lopulta tarvitsi ratapihojen raskaampiin vaihtotöihin. Vaikka Sv11 ei johtanut sarjatuotantoon, sen kautta VR sai tärkeää kokemusta dieselhydrauliikan soveltuvuudesta suomalaisiin olosuhteisiin ja vaihtotöiden vaatimuksiin — oppia, joka vaikutti myöhempiin veturihankintoihin.
