Valtionrautatiet
| |
| Valtionrautatiet | |
|---|---|
| Lyhenne |
VR |
| Toimialue |
Koko Suomi |
| Toiminnassa |
1869–1995 |
| Seuraava omistaja | |
| Raideleveys |
1524 |
| Kotipaikka |
Helsinki, Suomi |
Valtionrautatiet oli Suomen valtion alainen liikelaitos ja sitä ennen keskusvirasto, joka hallinnoi valtion rataverkkoa ja hoiti sen liikennettä.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen Valtion Rautatiet (lyh. SVR) eriytettiin vuonna 1869 omaksi virastokseen Tie- ja vesikulkulaitoksesta, joka oli vastannut Suomen rataverkon rakentamisesta ja liikennöinnistä sen alkuvuosina. SVR:n perustamishetkellä liikenteelle avoinna oli ainoastaan radat Helsingistä Hämeenlinnaan ja Riihimäestä Lahteen, joskin Pietarin rata valmistui kokonaisuudessaan jo seuraavana vuonna. Huolimatta siitä, että Pietarin rata ulottui Suomen suuriruhtinaskunnan alueen ulkopuolelle, Pietarin Suomen asemalle asti, oli se kokonaan SVR:n hallinnassa vuoteen 1918 asti.
SVR:n rataverkko laajeni nopeasti koko 1870-luvun, sillä raideyhteydet Turkuun sekä Tampereelle valmistuivat 1876 ja rautatien Tampereelta Hapamäen kautta Vaasaan rakentaminen aloitettiin vuonna 1879. Lisäksi yksityisen yhtiön rakentamasta Hangon radasta tuli osa SVR:n rataverkkoa valtion hankittua sen vuonna 1875.
Suomen suuriruhtinaan ja Venäjän keisarin vieraillessa Suomessa vuoden 1870 ja Suomen itsenäistymisen välisenä aikana, hänen liikkumisensa tapahtui sillä alueella, jonka rataverkko tuona aikana kattoi yksityisjunalla. Junan alkuperäiset kolme vaunua valmistettiin Saksassa, mutta junaan valmistettiin Suomessa kolme vaunua lisää vuosina 1871-1876.
Suomen ja Venäjän rataverkot yhdistettiin viimein vuonna 1913, yli 40 vuotta SVR:n saavutettua Pietarin. Yhdysraiteen puute oli tarkoittanut sitä, että SVR oli alkuaikoinaan liikennöinyt myös Venäjän sisäistä liikennettä. Suomen ja Ruotsin välille saatiin raideyhteys vuonna 1919 Tornionjoen sillan valmistuessa, joskin eri raideleveyksien takia yhdysliikenne edellytti siirtokuormausta joko Torniossa tai Haaparannalla.
Suomen itsenäistyessä vuonna 1917 hallinnoi SVR 3 828 kilometrin mittaita rataverkkoa. Itsenäistymisen seurauksena Venäjän puoleinen osuus Pietarin radasta siirtyi Venäjän rautateille käytännössä vuonna 1918 ja virallisesti Tarton rauhan seurauksena vuonna 1920.
Vuonna 1922 SVR:n nimi lyheni Valtionrautateiksi ja lyhenne muuttui muotoon VR.
1920-luvulla Valtionrautateiden tulevaisuudensuunnitelmat olivat suhteellisen kunnianhimoiset, sisältäen raideyhteyden rakentamisen Petsamoon, rataverkon sähköistyksen ja uuden keskuskonepajan rakentamisen Hyvinkäälle. Näistä ainoastaan jälkimmäinen toteutui, eikä vuonna 1949 avautunut Hyvinkään konepaja sekään ollut lähellekkään samoissa mitoissa, kuin 1920-luvulla oli kaavailtu.
VR näytteli merkittävää roolia sekä Talvi-, että Jatkosodassa. Jatkosodan aikana VR:n liikennöimä rataverkko laajeni hetkellisesti itään, kun vuosina 1941-1944 Valtionrautatiet liikennöivät Suomen Neuvostoliitolta valtaamien alueiden rataverkkoa. Samoin Valtionrautateiden kalustoon kuului hetkellisesti vallatuilta alueilta haltuunotettua kalustoa.
Suomi menetti merkittävän määrän alueita itäosistaan talvisodan päätteeksi vuonna 1940, sekä myöhemmin jatkosodan loputtua vuonna 1944, mukaanlukien Petsamon alueen, mikä tarkoitti haaveen Petsamon radasta kuoppaamista lopullisesti. Sodassa menetettiin myös merkittävä risteysasema Viipuri, samoin kuin koko Karjalan rata Viipurin ja Värtsilän väliltä, mikä jätti Itä-Suomen rataverkon repaleiseksi.
Lapin sodan aikana saksalaiset tuhosivat suuren osan Suomen Lapissa sijainneesta rataverkosta, joskin kaikki saksalaisten tuhoamat radat jälleenrakennettiin.
Jatkosodan seurauksena Suomen valtio joutui vuokraamaan Porkkalan alueen Neuvostoliitolle, mikä tarkoitti Rantaradan katkeamista Kauklahden ja Tähtelän väliltä. Vuonna 1947 tehdyn sopimuksen mukaan enintään viisi suomalaista junaa sai kulkea Porkkalan alueen lävitse. Junista korkeintaan kolme sai olla henkilöjunia ja edellytyksenä oli, että junien ikkunat peitetään, mikä johti yhteyden kutsumiseen "maailman pisimmäksi rautatietunneliksi". Junat liikennöivät neuvostoliittolaisten vetureiden vetäminä. Alue palautettiin Suomelle etuajassa vuonna 1956, jolloin Rantarata eheytyi. Samalla Neuvostoliiton Porkkalan alueelle rakentamasta Båtvikin radasta tuli osa VR:n rataverkkoa.
Toisen maailmansodan jälkeen yksityisrautateiden määrä kääntyi laskuun. Osa radoista lakkautettiin, osa päätyi valtion omistukseen. Kun valtio oli hankkinut viimeisen pitkän yksityisrautatien, Loviisan-Vesijärven rautatien vuonna 1960, oli käytännössä koko Suomen rataverkko valtio-omisteista ja sitä myöten Valtionrautateiden hallinnassa.
Valtion rataverkon sähköistys aloitettiin viimein 1960-luvulla ja vakituinen sähköjunaliikenne alkoi Helsinki-Kirkkonummi -lähijunaliikenteen muodossa vuonna 1969. Valtionrautatiet jatkoi rautateiden sähköistämistä ripeään tahtiin, koko loppuolemassaolonsa ajan.
Suomen rataverkon miltei koko Valtionrautateiden olemassaolon jatkunut laajeneminen päättyi Jämsä-Jyväskylä -radan valmistumiseen vuonna 1977. Tuolloin suunnittelussa oli rautatien rakentaminen Helsingistä itään, sekä nopeamman yhteyden Helsingistä Turkuun mahdollistava Espoo-Lohja-Salo-rata, mutta kummankin toteuttamista lykättiin hamaan tulevaisuuteen, eikä kumpaakaan ole tähän päivään mennessä rakennettu.[1]
Vuonna 1977 Valtionrautateiden vaunukuorma- ja kokojunaliikenne kuljetti 21,4 miljoonaa tonnia rahtia ja kappaletavaraa kuljetettiin 452 000 tonnia.[2] Kappaletavaraliikenne lopetetiin suurimmalta osin 1980-luvun aikana, samoin kuin paikallisjunaliikenne suurimmasta osasta Suomea. Samalla päättyi myös Suomen ja Ruotsin välinen yhdysliikenne henkilöliikenteen osalta. Tavoitteena oli tehdä Valtionrautateistä mahdollisimman seurauksena. Kehityksen seurauksena VR muutettiin vuonna 1989 keskusvirastosta liikelaitokseksi ja tässä yhteydessä VR:n taloudenpito irroitettiin valtion talousarviosta.
Valtionrautatiet lakkautettiin vuonna 1995 ja rataverkkoa hallinnoivana valtion elimenä sen korvasi Ratahallintokeskus. Junaliikenteen liikennöiminen puolestaan yhtiöitettiin ja se siirtyi uuden VR-Yhtymän vastuulle 1.7.1995.
Rataverkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtionrautateiden rataverkko oli sen perustamisen hetkellä 167 kilometriä pitkä, suurimmillaan vuosina 1977-1982 6 041 kilometriä ja Valtionrautateiden lakkauttamishetkellä 5 660 kilometriä.. Rataverkosta oli vuoden 1994 loppuun mennessä sähköistetty 1993 kilometriä ja työt jatkuivat. Rataverkon leveys oli koko Valtionrautateiden historian ajan 1 524 mm.[3]
Kalusto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suurimman osan historiastaan Valtionrautateiden kalusto koostu pääosin höyryvetureista. Ensimmäinen moottorivaunu otettiin käyttöön vuonna 1928 ja ensimmäinen sähköjunayksikkö vuonna 1968. Höyryvetureiden käyttö päättyi vuonna 1975.
Puukoriset matkustajavaunut korvattiin vuodesta 1961 alkaen teräskorisilla ja viimeiset puukoriset matkustajavaunut poistuivat käytöstä 1990-luvulla. 1950-luvulta 1980-luvulle VR:llä oli käytössään myös huomattava määrä dieselkäyttöisiä matkustajajunayksiköitä. Viimeiset Dm 9-junat jäivät käytöstä vuonna 1990, joskin Valtionrautatiet ehti vielä vuonna 1994 viimeisenä kokonaisena vuotenaan valmistaa yhden kokeellisen Dm 10-moottorivaunun.
Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
VR:n ensimmäisenä vuotena liikelaitoksena vuonna 1990 sen liikevaihto oli 3,4 miljarida markkaa ja tilikauden voitto 28,1 miljonaa markkaa. Tavaraliikenne tuotti 2,1 miljarida markkaa ja henkilöliikenne 1,3 miljardia markkaa.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Yhteisellä matkalla - VR 150 vuotta, Seppo Zetterbeg, 2011.
- Finnish State Railways 1997, Valtionrautatiet, 1978.
- VR:n Hyvinkään konepaja 1949-1999, VR-Yhtymä, 1999.
- Vuosikertomus 1990, Valtionrautatiet.
- Vauhtia ja voimaa - Valtionrautatiet 1862-1987, Kirjayhtymä, 1986.
